Pitkästä aikaa taas aikaa kirjoitella. Jotenkin koko viime viikko meni niin etten kunnolla ehtinyt edes sähköposteja lukea. Niin ne lapset vaan vaatii huomiota :-) Ja taas tuo kuopus ääntelehtii, saas nähdä paljonko ehdin tällä kertaa kirjoitella.
Oma projekti ei kyllä etene. Mutta kerään (inho)motivaatiota; Eilen tuli aamutelkkarissa juttu siitä miten kakkostyypin diabeetikoiden jalkoja tulisi hoitaa ja miksi se on niin tärkeää. Mitä enemmän näen/luen/kuulen tuosta sairaudesta, sitä enemmän olen sitä mieltä että minähän en tuota itselleni halua. Olisi siis syytä saada mitat kuriin ja äkkiä.
Tänään tiedossa kävelylenkki vauvan kanssa, eilinen kun meni sisätiloissa esikoisen ollessa flunssainen ja sään kamala. Näitä lenkkejä vaan pitäisi olla enemmän.
[jatkuu kuopus sylissä] Miksi sen pitää olla niin vaikea syödä terveellisesti? Kun kerran jopa pidän kasviksista niin miksi en tee niitä ruoaksi joka päivä? Rasvaisen, "kunnon" ruuan himo on varmaan kuin alkoholismi. Sitä vaan on pakko saada ja mieli keksii vaikka tuhat tekosyytä sille miksi juuri tällä kertaa voi valita pizzan jonkun muun sijasta. Tässä niistä viisi:
1. Aloitan dieetin huomenna
2. Tämä on viimeinen kerta
3. Ei se yksi haittaa mitään
4. Pitää sitä välillä saada herkutella
5. Olen ansainnut tämän
Olen monta kertaa seissyt kaupassa hyllyllä ja taistellut itseni kanssa, häviten. Ja melkein itku kurkussa poistunut kaupasta se jokin epäterveellinen mukanani. Ja sitten syötyäni totean että ei se edes ollut niin hyvää kuin mitä himoni siellä kaupassa minulle vakuutti... ei tämä ole järkevän ihmisen toimintaa! Alkoholin voi jättää kokonaan, mutta kun syömättä ei voi olla...
keskiviikkona, marraskuuta 16, 2005
maanantaina, marraskuuta 07, 2005
Kadonneen vyötärön metsästys
Päivän Hesarissa oli juttu vyötärönmitasta ja liikalihavuudesta. Naisten vyötärönmitan pitäisi uusien suositusten mukaan olla alle 80 senttiä. En muista aikaa jolloin omani olisi ollut kaksinumeroinen...
Ehkä tässä olisi syytä lähteä kadonneen vyötärön metsästykseen ennemmin kuin kilojen karsimiseen (vaikka samaahan se tarkoittaa kuitenkin). Nyt toisen synnytyksen jälkeen olisi muutenkin syytä kiinteyttää tuota vatsapuolta, se on selvästi löllömpi kuin esikoisen jälkeen.
Tämän maanantain vyötärönmitta on 129 senttiä. Eli 49 liikaa. HUH! Tähänhän ei tietenkään auta se että äsken söin neljää meetwurstijuustovoileipää lounaani lisäksi :-(
Ehkä tässä olisi syytä lähteä kadonneen vyötärön metsästykseen ennemmin kuin kilojen karsimiseen (vaikka samaahan se tarkoittaa kuitenkin). Nyt toisen synnytyksen jälkeen olisi muutenkin syytä kiinteyttää tuota vatsapuolta, se on selvästi löllömpi kuin esikoisen jälkeen.
Tämän maanantain vyötärönmitta on 129 senttiä. Eli 49 liikaa. HUH! Tähänhän ei tietenkään auta se että äsken söin neljää meetwurstijuustovoileipää lounaani lisäksi :-(
perjantaina, marraskuuta 04, 2005
Askelmittareista vielä
Noista askelmittareista vielä. Omani ominaisuuksiin kuuluu että se laskee vain sellaiset askelkerrat jolloin tulee käveltyä enemmän kuin kuusi askelta kerrallaan (varmaan ihan fiksua). Mulla on ihan kohtuuhyvä sellainen (Silva-merkkinen, Instrusta muistaakseni ostettu) joka ei kuitenkaan ole tarpeeksi tarkka. Siinä saa säädettyä askelpituudet sun muut, mutta silti se välillä ottaa liikaa askelia, välillä liian vähän. Miten se mittaa on paljolti kiinni siitä missä kohtaa se on kiinni, vyötäröllä (en ole saanut omaani mittaamaan mitään vyötärön reunasta), taskussa tms. Tietysti kokeilemalla löytyisi ehkä paikka jossa mittaus on mahdollisimman tarkka. Laitteen säätäminen pitää olla tosi kohdallaan, koska muuten se mittaa pieleen. Omani kanssa pitäisi säätö tarkistaa joka päivä.
Viimeksi kun ajattelin ottaa sen käyttöön, otin sen mukaan lähtiessäni kuopuksen kanssa vaunulenkille. Tiedän lenkin olevan 7,5km, eli 7500 metriä joten jos askeleeni olisivat metrin mittaisia (mitä ne eivät ole) mittariin tulisi 7500 noin askelta, jos askeleet olisivat puolen metrin mittaisia mittariin tulisi noin 15 000 askelta. No, pienoisen säätelyn jälkeen (kävelin sata askelta, tarkistin lukeman ja siirsin hieman sen paikkaa heiluvampaan kohtaan taskunreunaa, käveli taas askelta, tarkistin ja siirsin taas) kävelin sen lenkin ja lopussa tarkistin lukeman: yhdeksänsataa askelta. En vaan ollut huomannut kiertäneeni lenkin kahdeksan metrin harppauksissa :-D
No, jos sitä säätämistä jaksaisi tarkistaa ja ehkä löytää paikka jossa lukema olisi edes suurin piirtein oikea, niin olisihan se hyvä. Saatuani mittarini ehkä vuosi sitten käytin sitä jonkun aikaa suht säännöllisesti, ja huomasin että jos en lähde kävelylenkille niin askelia tulee vain parituhatta päivässä, kun tarvittava määrähän on jotain kymmenentuhatta. Toisaalta pitäisi sitten ottaa aina itseään niskasta kiinni alkuillasta jos askelia ei ole tarpeeksi ja lähteä ulos kävelylle. Olisikohan minusta siihen?
Viimeksi kun ajattelin ottaa sen käyttöön, otin sen mukaan lähtiessäni kuopuksen kanssa vaunulenkille. Tiedän lenkin olevan 7,5km, eli 7500 metriä joten jos askeleeni olisivat metrin mittaisia (mitä ne eivät ole) mittariin tulisi 7500 noin askelta, jos askeleet olisivat puolen metrin mittaisia mittariin tulisi noin 15 000 askelta. No, pienoisen säätelyn jälkeen (kävelin sata askelta, tarkistin lukeman ja siirsin hieman sen paikkaa heiluvampaan kohtaan taskunreunaa, käveli taas askelta, tarkistin ja siirsin taas) kävelin sen lenkin ja lopussa tarkistin lukeman: yhdeksänsataa askelta. En vaan ollut huomannut kiertäneeni lenkin kahdeksan metrin harppauksissa :-D
No, jos sitä säätämistä jaksaisi tarkistaa ja ehkä löytää paikka jossa lukema olisi edes suurin piirtein oikea, niin olisihan se hyvä. Saatuani mittarini ehkä vuosi sitten käytin sitä jonkun aikaa suht säännöllisesti, ja huomasin että jos en lähde kävelylenkille niin askelia tulee vain parituhatta päivässä, kun tarvittava määrähän on jotain kymmenentuhatta. Toisaalta pitäisi sitten ottaa aina itseään niskasta kiinni alkuillasta jos askelia ei ole tarpeeksi ja lähteä ulos kävelylle. Olisikohan minusta siihen?
Sanat viedään suustani
Annamanna vie koko ajan sanat suustani, aivan kuten olisin nuo tekstit kirjoittanut itse.
Minulla on tosin hieman erilainen vanha valokuva jota pidän keittiön seinällä, siinä olen minä vuonna -95, eli laihimmillani ja parhaimmassa kunnossa mitä ikinä olen ollut. Kerran yksi uusi tuttavuus katseli sitä ihmetellen, oletko se sinä siinä... No, juu, minähän se siinä olen. Se pisti ajattelemaan, että ne ihmiset jotka ovat oppineet tuntemaan minut, sanotaan viimeisten reilun viiden vuoden kuluessa, varmasti pitävät minua hirvittävän läskinä, kun taas ehkä ne jotka ovat tunteneet minut aiemmin muistavat minut eri lailla? Aivan kuten Annamannakin tuossa postauksessaan totesi, minäkään en koe olevani niin lihava kuin oikeastaan olen. Olen suht sujut vartaloni kanssa (paitsi sovituskopeissa) enkä koe liikkumista tms. niin vaivalloiseksi kuin tiedän joskus ajatelleeni lihavia katsoessani että sen on pakko olla. Läskieni sisällä asuu normaali vartalo (tai no ehkä hieman pullukka, mutta ei missään nimessä läski) ja ne ovat ne mun "tunnekilot". Olen kuitenkin tajunnut, että jotkut nyt saattavat ajatella samalla lailla minusta kuin mitä minä ajattelin läskeistä aikoja sitten. En usko että topattuja vaatteita käyttämällä pystyisi kokemaan saman (sellaisia oli esillä jossain ehkä vuosi sitten, jonaina "taiteen" muotona). Sellaisten vaatteiden kanssa on ihan varmasti hankalampaa liikkua kuin läskien kanssa.
Samantapaista olen miettinyt jotain vähän painavampaa taakkaa kantaessani, että näinkö vaikeaa on kantaa esim. kymmentä kiloa, tai viittätoista tai kahtakymmentä? Kuitenkaan omissa läskeissä tuo määrä ei tunnu niin merkittävältä, kyllä ne kulkee mukana. En toki jaksa juosta tai kiivetä kallioita yhtä helposti kuin aiemmin, mutta käveleminen ja muu arkiliikunta ei ole lainkaan ongelmallista. Lasten kanssa tulee aina välillä lähdettyä 7-8km kävelylenkille, ja ne ovat ihan mukavia - ei missään nimessä liian rasittavia.
Olisikohan se sitten helpompaa laihtua jos tuntisi olonsa koko ajan epämiellyttäväksi? Tiedä häntä. En kuitenkaan aio syödä itseni sellaiseen kuntoon että tietäisin omasta kokemuksesta. Telkkarissa tuli keväällä (?) ohjelma missä kerrottiin jonkun jenkkikaupungin lihavuusongelmasta. Siinä oli mukana liikkuva läskivuori (anteeksi), nainen joka ihan oikeasti täytti koko tuplaleveän sängyn ja liikkui ahtaamalla ihrakasansa pyörätuoliin. En muista hänen painoaan, mutta veikkaan että vyötärön mitta oli jotain kolmen metrin luokkaa tms. Siis hädin tuskin ihmiseksi tunnistettavissa oleva olio. Hyi!
Lopuksi vielä pientä tilitystä: Eilen tuli syötyä sekä itsehankkimat muffinsit (veli tuli kylään) että veljen tuomaa suklaajätskiä (oli tosin lightia, ihan hyvää sellaista, Carte d'Orin).
Minulla on tosin hieman erilainen vanha valokuva jota pidän keittiön seinällä, siinä olen minä vuonna -95, eli laihimmillani ja parhaimmassa kunnossa mitä ikinä olen ollut. Kerran yksi uusi tuttavuus katseli sitä ihmetellen, oletko se sinä siinä... No, juu, minähän se siinä olen. Se pisti ajattelemaan, että ne ihmiset jotka ovat oppineet tuntemaan minut, sanotaan viimeisten reilun viiden vuoden kuluessa, varmasti pitävät minua hirvittävän läskinä, kun taas ehkä ne jotka ovat tunteneet minut aiemmin muistavat minut eri lailla? Aivan kuten Annamannakin tuossa postauksessaan totesi, minäkään en koe olevani niin lihava kuin oikeastaan olen. Olen suht sujut vartaloni kanssa (paitsi sovituskopeissa) enkä koe liikkumista tms. niin vaivalloiseksi kuin tiedän joskus ajatelleeni lihavia katsoessani että sen on pakko olla. Läskieni sisällä asuu normaali vartalo (tai no ehkä hieman pullukka, mutta ei missään nimessä läski) ja ne ovat ne mun "tunnekilot". Olen kuitenkin tajunnut, että jotkut nyt saattavat ajatella samalla lailla minusta kuin mitä minä ajattelin läskeistä aikoja sitten. En usko että topattuja vaatteita käyttämällä pystyisi kokemaan saman (sellaisia oli esillä jossain ehkä vuosi sitten, jonaina "taiteen" muotona). Sellaisten vaatteiden kanssa on ihan varmasti hankalampaa liikkua kuin läskien kanssa.
Samantapaista olen miettinyt jotain vähän painavampaa taakkaa kantaessani, että näinkö vaikeaa on kantaa esim. kymmentä kiloa, tai viittätoista tai kahtakymmentä? Kuitenkaan omissa läskeissä tuo määrä ei tunnu niin merkittävältä, kyllä ne kulkee mukana. En toki jaksa juosta tai kiivetä kallioita yhtä helposti kuin aiemmin, mutta käveleminen ja muu arkiliikunta ei ole lainkaan ongelmallista. Lasten kanssa tulee aina välillä lähdettyä 7-8km kävelylenkille, ja ne ovat ihan mukavia - ei missään nimessä liian rasittavia.
Olisikohan se sitten helpompaa laihtua jos tuntisi olonsa koko ajan epämiellyttäväksi? Tiedä häntä. En kuitenkaan aio syödä itseni sellaiseen kuntoon että tietäisin omasta kokemuksesta. Telkkarissa tuli keväällä (?) ohjelma missä kerrottiin jonkun jenkkikaupungin lihavuusongelmasta. Siinä oli mukana liikkuva läskivuori (anteeksi), nainen joka ihan oikeasti täytti koko tuplaleveän sängyn ja liikkui ahtaamalla ihrakasansa pyörätuoliin. En muista hänen painoaan, mutta veikkaan että vyötärön mitta oli jotain kolmen metrin luokkaa tms. Siis hädin tuskin ihmiseksi tunnistettavissa oleva olio. Hyi!
Lopuksi vielä pientä tilitystä: Eilen tuli syötyä sekä itsehankkimat muffinsit (veli tuli kylään) että veljen tuomaa suklaajätskiä (oli tosin lightia, ihan hyvää sellaista, Carte d'Orin).
keskiviikkona, marraskuuta 02, 2005
Eilen mietin pitäisikö minun nyt käydä vaa'alla vai ei. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Juuri nyt ei ole varaa masentua niistä silmille pomppaavista lukemista. Flunssa pukkaa päälle, esikoinen on kipeenä ja kuopus vaatii suurimman osan hereilläoloajastani huomiotani... Ei nyt jaksa miettiä sitä painoa ihan konkreettisesti.
Eli nyt ihan oikeasti panostan pikkuhiljaa tähän. Tämä viikko onkin tähän mennessä mennyt suht hyvin. Ainoa herkku on ollut maanantainen Arnold's donitsi (jonka äitini toi kyläillessään). Muuten olen vain syönyt ruokaa, ja vielä suht terveellistä.
Ongelmanani kuitenkin on nimenomaan ruoka eikä niinkään makeiset/leivonnaiset. Ruokaa tulee syötyä aivan liikaa ja turhan usein hamppareita/pizzaa. Ja liian vähän vihreetä. Eli lisää vihreetä ja pienemmät annokset.
Eli nyt ihan oikeasti panostan pikkuhiljaa tähän. Tämä viikko onkin tähän mennessä mennyt suht hyvin. Ainoa herkku on ollut maanantainen Arnold's donitsi (jonka äitini toi kyläillessään). Muuten olen vain syönyt ruokaa, ja vielä suht terveellistä.
Ongelmanani kuitenkin on nimenomaan ruoka eikä niinkään makeiset/leivonnaiset. Ruokaa tulee syötyä aivan liikaa ja turhan usein hamppareita/pizzaa. Ja liian vähän vihreetä. Eli lisää vihreetä ja pienemmät annokset.
tiistaina, marraskuuta 01, 2005
Seksikäs polkupyöräilijä
Ihana aurinkoinen päivä ulkona! Harmittaa kun esikoinen on kipeenä, niin pakko pysytellä sisällä. Tekisi niin mieli mennä ulos haravoimaan tuota kamalan näköistä pihaa. Lehdet nurtsilla vain muuttuvat päivä päivältä mössömmäksi ruskeaksi peitteeksi, kohta niitä ei edes pysty haravoimaan. Ja se olisi vielä ihan mielekästä liikuntaa. Nyt on harvinainen hetki, molemmat lapset nukkuvat päiväunia samaan aikaan, joten on vähän omaa aikaa.
Juuri nyt en malta odottaa sitä että pääsisin "oikeasti" tarttumaan tähän projektiini, sillä kyllä kilot tuntuvat inhottavilta ja terveydellisistä syistä olisi todellakin aihetta tarttua härkää sarvista. En ole Esko Ahon kanssa samaa mieltä, mutta sen jonkun lautakunnan (joka mietti halvempaa verotusta terveellisille ruuille) kanssa kyllä.
FST:n Ögonaböj (Hetimiten) ohjelma on hauska, erityisesti heidän listat ohjelman digi-osiossa. Siitä innostuneena ajattelin laatia omia "Viisi syytä miksi..." listoja. Tässä ensimmäinen:
Viisi syytä miksi Pallerosta on tehtävä entinen:
1. Säilyttää terveys
2. Tulla vireämmäksi
3. Tuntea taas itsensä seksikkääksi
4. Voida ostaa ihania vaatteita
5. Voida polkupyöräillä ilman että pyörän takakumi hajoaa...
Huonosta itsetunnosta en liiemmin ole kärsinyt vaikka kiloja on tullut roppakaupalla, sen sijaan pitää myöntää että kymmenen vuotta ja viisikymmentä kiloa sitten (herranjestas, NYT hävettää!!!) tunsin itseni seksikkääksi, sitä en enää tee. Luotan toki siihen että minussa on edelleen vetovoimaa, mutta olisi kiva taas olla sellaisissa mitoissa että päät kääntyy siksi että on hyvännäköinen eikä mistään muusta syystä. Tuo polkupyöräjuttu taas on ihan totisinta totta. Hybridipyöräni ei kestä painoani enää, vaan jo kaksi kertaa on käynyt niin että takakumi hajoaa jos osun johonkin vähänkään kovempaan reunaan tms. Joten tavoite tässä on ainakin se että ensi kesänä pystyisin taas pyöräilemään. Pitänee neuvotella pyörän kanssa siitä kuinka paljon saan painaa jotta se pyörä ei menisi rikki.
Jaahas, nyt se kuopus heräsi...
Juuri nyt en malta odottaa sitä että pääsisin "oikeasti" tarttumaan tähän projektiini, sillä kyllä kilot tuntuvat inhottavilta ja terveydellisistä syistä olisi todellakin aihetta tarttua härkää sarvista. En ole Esko Ahon kanssa samaa mieltä, mutta sen jonkun lautakunnan (joka mietti halvempaa verotusta terveellisille ruuille) kanssa kyllä.
FST:n Ögonaböj (Hetimiten) ohjelma on hauska, erityisesti heidän listat ohjelman digi-osiossa. Siitä innostuneena ajattelin laatia omia "Viisi syytä miksi..." listoja. Tässä ensimmäinen:
Viisi syytä miksi Pallerosta on tehtävä entinen:
1. Säilyttää terveys
2. Tulla vireämmäksi
3. Tuntea taas itsensä seksikkääksi
4. Voida ostaa ihania vaatteita
5. Voida polkupyöräillä ilman että pyörän takakumi hajoaa...
Huonosta itsetunnosta en liiemmin ole kärsinyt vaikka kiloja on tullut roppakaupalla, sen sijaan pitää myöntää että kymmenen vuotta ja viisikymmentä kiloa sitten (herranjestas, NYT hävettää!!!) tunsin itseni seksikkääksi, sitä en enää tee. Luotan toki siihen että minussa on edelleen vetovoimaa, mutta olisi kiva taas olla sellaisissa mitoissa että päät kääntyy siksi että on hyvännäköinen eikä mistään muusta syystä. Tuo polkupyöräjuttu taas on ihan totisinta totta. Hybridipyöräni ei kestä painoani enää, vaan jo kaksi kertaa on käynyt niin että takakumi hajoaa jos osun johonkin vähänkään kovempaan reunaan tms. Joten tavoite tässä on ainakin se että ensi kesänä pystyisin taas pyöräilemään. Pitänee neuvotella pyörän kanssa siitä kuinka paljon saan painaa jotta se pyörä ei menisi rikki.
Jaahas, nyt se kuopus heräsi...
Miten tehdä Pallerosta entinen?
Tästä se alkaa. Suuri elämänmuutos. Kuinka monta kertaakohan olen sanonut niin? En ehkä ääneen mutta itsekseni. Ainakin miljoona kertaa. Tai sata. Mutta nyt se alkaa. Oikeesti.
Pallerona on ahdistavaa olla vaikka olenkin myönteinen ihminen, perusluonteeltani iloinen ja elämänmyönteinen. Silti aika realistinen enkä mikään yltiöoptimistinen huuhaa-tyyppi. Mutta Liian paksu perhoseksi sanoi sen hyvin:
"Sain tarpeekseni kiristävistä vaatteista, pursuavista makkaroista, tuskaisista hetkistä sovituskopeissa, jatkuvasta väsymyksestä ja huonosta olosta, kutinasta ja närästyksestä, masentuneesta mielestä, ahtaasta matkustamisesta kulkuneuvosta riippumatta ja ennen kaikkea litistyneestä itsetunnosta."
Paitsi että itse en kärsi masennuksesta (ainakaan lääketieteellisessä mielessä, masentaa toki aina kun ahtautuu pukukoppiin uusia vaatteita sovittamaan) enkä närästyksestä.
Itse en halua enää laihduttaa, vaan on pakko muuttaa koko elämäntapaa. Laihduttamisesta masennun (noin maallikkona siis) ja se pistää minut vihaiseksi. Ajattelen vain että miksi minä en saisi syödä sitä mitä muutkin? Joten on pakko vähitellen tehdä perusteellinen muutos syömiseen ja liikkumiseen.
Tämä syksy (ja ehkä kevätkin) on pakon sanelemanakin pehmeälaskun aikaa, sillä imetän vielä kuopustamme ja hänen kasvu taas on ollut hitaammanpuoleista, joten mihinkään radiikaaleihin muutoksiin en voi ryhtyä juuri nyt.
Tarkoitus on aloittaa siitä että syödään terveellisemmin kuin aiemmin. Eli se puoli kiloa vihreetä päivässä on tavoite.
Pallerona on ahdistavaa olla vaikka olenkin myönteinen ihminen, perusluonteeltani iloinen ja elämänmyönteinen. Silti aika realistinen enkä mikään yltiöoptimistinen huuhaa-tyyppi. Mutta Liian paksu perhoseksi sanoi sen hyvin:
"Sain tarpeekseni kiristävistä vaatteista, pursuavista makkaroista, tuskaisista hetkistä sovituskopeissa, jatkuvasta väsymyksestä ja huonosta olosta, kutinasta ja närästyksestä, masentuneesta mielestä, ahtaasta matkustamisesta kulkuneuvosta riippumatta ja ennen kaikkea litistyneestä itsetunnosta."
Paitsi että itse en kärsi masennuksesta (ainakaan lääketieteellisessä mielessä, masentaa toki aina kun ahtautuu pukukoppiin uusia vaatteita sovittamaan) enkä närästyksestä.
Itse en halua enää laihduttaa, vaan on pakko muuttaa koko elämäntapaa. Laihduttamisesta masennun (noin maallikkona siis) ja se pistää minut vihaiseksi. Ajattelen vain että miksi minä en saisi syödä sitä mitä muutkin? Joten on pakko vähitellen tehdä perusteellinen muutos syömiseen ja liikkumiseen.
Tämä syksy (ja ehkä kevätkin) on pakon sanelemanakin pehmeälaskun aikaa, sillä imetän vielä kuopustamme ja hänen kasvu taas on ollut hitaammanpuoleista, joten mihinkään radiikaaleihin muutoksiin en voi ryhtyä juuri nyt.
Tarkoitus on aloittaa siitä että syödään terveellisemmin kuin aiemmin. Eli se puoli kiloa vihreetä päivässä on tavoite.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)